Jalkapallo on laji, jota seurasin poikasena sen verran, että tiesin Arsenalin ja Nottighamin olevan hyviä joukkueita siihen aikaan. Suomessa hyvä joukkue taisi olla HIFK. Itse en koskaan pelannut, en edes kuulunut seuraan, enkä käynyt otteluita katsomassa.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt kuinka suuri urheilulaji jalkapallo - tämä köyhien poikien peli - maailmalla on.

Minulle sattui yhdessä elämänvaiheessa melkoinen onni, pääsin töihin erääseen vastaanottokeskukseen. Kulttuureita ja erilaisia ihmisiä oli paljon, niin kuin asiaan kuuluukin. Oli erilaisia tapoja aterioida, rukoilla, olla sosiaalisessa kanssakäymisessä, kaikki tämä oli rikkautta.  Oli yksi asia joka yhdisti somalit, kurdit, afgaanit ja kaikki muut. Miehet pelasivat yhdessä jalkapalloa ja naiset olivat katsomossa.  Vaikka pojat ja miehet olivat kuinka sairaina sängynpohjalla eivätkä voineet osallistua työtoimintaan, niin kuultuaan sanan jalkapallo ihmeparantuminen oli tapahtunut ja kaveri täysin pelikunnossa.

Muistan kuinka kerran naapurikaupungin somaliyhteisö kutsui meidän somaalit pelaamaan jalkapalloa.  Oli siinä vääntämistä, että saimme matkaan vain somalit ja muut revittyä ulos autoista. Kaikki olisivat halunneet mukaan matkaan. Ja kun palasimme niin keskuksen ympäristö oli kuin taistelutanner.  Kotiinjääneet olivat raivoissaan tuhonneet, repineet ja siirreelleet tavaroita ympäriinsä ( vahingot silti kovin pienet jälkiin verrattuna ).  Kokemukset näistä meidän "kansainvälisistä" jalkapallo-otteluista saivat minut seuraamaan lajia aivan uusin silmin.  Vaikka lajiin liittyy aggressioita ja tunteita niin uskon silti jalkapallon olevan maailmanlaajuisesti enemmän ihmisiä yhdistävä kuin hajoittava elementti.

Kun uudelleen tutustuin - toiselta kantilta - jalkapalloon, opin paitsi lajista myös ihmiselämästä, kaveruudesta ja oppimisesta melkoisesti. Kun ensimmäinen lapsenlapseni oli ensimmäisellä luokalla niin hän kävi joskus viikonloppuisin meillä. Hain hänet perjantaina koulun jälkeen ja vein sunnuntaina - yleensä kun viimeinen jalkapallo-ottelu oli katsottu - kotiin.  Koululainen oli kiinnostunut kaikesta urheilusta ja tiesi niistä paljon enemmän kuin minä.  Eräänä lauantaina tutkimme tietokoneelta englanninliigan tuloksia ja huomasimme, että tietokoneella on mahdollisuus pelata englanninliigan fantasy gamea. Peli on ilmainen mielikuvituspeli, jokainen muodostaa joukkueen oikeista pelaajista, leikkirahaa on käytettävissä pelaajiin tietty määrä ja pisteitä saa siitä kuinka pelaajat todellisuudessa pelaavat.  Peli on hyvin suosittu - ympäri maailmaa yli kaksi miljoonaa joukkuetta ja suomalaiset ovat hyviä tässä.

Tein itselleni joukkueen.  Nuorimies teki myös joukkueen, tosin hänen kohdallaan piti pistää mutkat suoriksi, mm. salakäyttää mummin sähkpostiosoitetta, jotta homma etenee.  Muistan kuinka alku takkuili.  Molempien joukkueet hävisivät.  Molempien mieli oli apea viikonlopun jälkeen kuin vein kaveria kotiin tappion jälkeen.  Yhdessä totesimme, että onhan tilanteessa otettava huomioon, että hänen vastustajansa ovat aikuisia.  Muutaman tappion jälkeen poika oppi ja hänestä tuli hetkessä parempi kuin minä ja tuhannet muut. Hän muisti ja osasi kaikki pelaajat ja ottelut ja saavutti voiton toisensa jälkeen.  Sivusta seuraten opin, kuinka tärkeää on sitkeys, tavoitteellisuus ja itseensä uskominen.  Jäimme koukkuun tähän fantasy peliin ja pelaamme sitä sitä vielä tänä päivänä.

Seuraava askel jalkapallossa oli se kun aktiivisesti seurasimme MM ja EM jalkapalloa.  Kerran kun ei ollut paljoa tekemistä, niin nuorimies ehdotti minulle, että kehitetään oma noppajalkapallokisa. Automaattisesti parhaat maajoukkueet pääsevät mukaan ja nopalla arvotaan karttakirjassa olevista lipuista  tietty määrä joukkueita kuukausittain pelattavaan turnaukseen ja kuukausivoittajien finaali olisi joulukuussa.  Näin oli lukkoonlyöty, että tapaamme toisemme ainakin kerran kuukaudessa.

Ensimmäisen noppakisan pelasimme 2008 ja toisen pelaamme tänä vuonna eli meidän kisamme ovat kuten oikeat MM-kisat neljän vuoden välein.  Aika menee nopeasti ja neljässä vuodessa huomaa nuoren huiman kasvun ja edistyksen.  Nopalla heitetään isäntämaa, voi olla esimerkiksi Oman. Sitten mukana olevat joukkueet vastakkain, jos tulee 1 tai 2 niin kotijoukkue voittaa , 3 tai 4 tasapeli, 5 tai 6 vierasjoukkue voittaa. Ei ole helppoa lyhyesti selittää pelin yksityiskohtia , eikä se ole tärkeätäkään, joka tapauksessa 2008 meidän noppakisat voitti Venäjä.  Minulle homman teki raskaaksi se, että juniori oli sitä mieltä, että meidän noppakisat pidetään klo 18.00 isäntämaan paikallista aikaa.  Tämä tarkoitti, että heitimme noppaa joskus aamuyön tunteina riippuen aikavyöhykkeestä missä isäntämaa sijaitsi, mutta sepä tekikin yhteisestä kokemuksesta eksoottisemman.  2012 kisoissamme tammikuulta pääsi jatkoon Italia, helmikuu on vielä pelaamatta, saapi nähdä kuka vie finaalin joulukuussa.

Yhdessä vaiheessa juniori ehdotti, että käymme jokaisen veikkausliigajoukkueen kotiottelussa, jotta nähdään niiden urheilukentät.  Tuli käytyä Turussa, Helsingissä,  Espoossa, Lahdessa, Valkeakoskella... mutta monta kenttää on vielä näkemättä.  Hienoja yhteisiä hetkiä ovat olleet myös maajoukkueen ottelut Helsingissä, huippuna  Suomi-Venäjä EM-karsinta, jossa tuhannet venäläiset tunteella lauloivat kansallislaulunsa ja samoin suomalaiset.  Nuorimies käpertyi kylkeeni venäläisten taivoisasti kannustaen:

 

                    Россйя й только бобеда!!!

 

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa kun kukkanen kedolla.

 

 

 

 

 

 

 

Taas on lauantai ja ihmiset lottoavat ja totoavat saadakseen lisää maallista mammonaa. Jotkut pyytävät jopa iltarukouksessa itselleen jättipottia. Itse en ole koskaan ollut kiiltävän perään, joten olen rukoillut itselleni läninnä asioita, joita eivät koit syö eikä ruoste raiskaa.

Kerran rukoillessani huomasin, että rukoilen vain itselleni ja mieleeni tulivat sanat; rukoilkaa niiden puolesta, joiden puolesta muut eivät rukoile.  Ja niinpä eräänä lauantai-iltapäivänä hoksasin yhdistää rukouksen ja loton.  Syntyi kestorukouslotto.  Ideana on, että kupongille tulee 7 henkilön nimet, joiden puolesta rukoilen. Yhden rukouksen kesto on kymmenen viikkoa.  Kun kymmenen viikkoa on kulunut niin kupongille voidaan ottaa uusi henkilö, mikäli joku aikaisemmista on saanut rukousvastauksen.

Tammikuun lopulla minulla ja Taivaan Isällä oli arkisten asioiden seurantapalaveri ja agendalla oli kestorukouslotto.  Yhdessä todettiin, että systeemi on hyvä sillä ensiksikin; yhden rukouksen kesto on 10 viikkoa ja toiseksi; loppuviikolla Taivaassa on ruuhkaa. Lauantaina rukoilevat lottoajat ja raviveikkaajat.  Sunnuntaina jonossa ovat puolestaan krapulaiset ja kuudennen käskyn rikkojat.  Kun viikolla on hiljaisempaa niin kupongin voi ottaa esiin ja tutkia kestorukoilijoita.

Kun aikanaan ideoin lottorukousta, niin kerroin asiasta vaimolleni. Vaimo joka yleensä pitää salassapidettävät asiat meidän välisinämme vihjaisi systeemistä sukulaisilleen. Hetkessä puhelin soi ja 7 henkilön nimet olivat kupongilla. Ja pian alkoi tapahtua; nuoriso valmistui ammatteihin ja maistereiksi, laitakaupungilta muutettiin keskustaan, pitkiltä sairauslomilta palattiin työelämään, eläkeputkeen päästiin,  suku lisäsi lisääntymistään, eräskin koki melkein raamatullisen Saaran kohtalon, odotti lasta vaikkei hänen pitänyt koskaan lasta saadakkaan. Sukujuhlille ilmestyi uusia kasvoja ja juhlilla esiteltiin uusia tyttö- ja poikaystäviä. Sormiin ilmestyi kihlasormuksia ja kesähäitä on varmaan luvassa ainakin täksi vuodeksi. Ja jo kolmen kupongin jälkeen suku julisti köyhyyden ja kurjuuden päättyneen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki nämä ja muut ihmeelliset asiat todistavat, että systeemi toimii.

 

Helmikuussa minulla ja Taivaan Isällä ei olekaan seurantapalaveria, sillä Herra pitää minulle kehityskeskustelun.  Hieman minua jännittää tämä, koska kehityskeskustelussa on mahdollisuus sanoa, mitä osapuolet toisistaan ajattelevat.  Osittain tiedän Herran ajatukset minusta, Luojan aputyömiehestä, joka keväisin teen pienen pojan lailla puroja, jotta kevätjäät sulaisivat nopeammin.  Minun palautteeni keskittyy maailman luomiseen, lähinnä maiden ja maanosien sijaintiin. Kysyn esim. miksi Suomesta on niin pitkä matka joka paikkaan, että Taivaskin tuntuu lähemmältä.

Kestorukouslottokupongin laatiminen on tarkkaa puuhaa, koska siihen liittyy vastuuta.

Olen aina ihmetellyt sitä, että tanssia perustellaan kuntoliikunnalla.  Tanssimiseen liittyy aina nuorilla kiinnostus toiseen sukupuoleen ja parinmuodostuksen jälkeen tanssi on enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin liikunnallinen.

No niin tai näin. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin ja kotikaupunkini ympäristössä oli lavatanssit kaikkina muina viikonpäivänä paitsi maanantaisin.  Lavat olivat kuitenkin niin kaukana, että niihin oli mentävä autolla.  Olen aina vihannut köyhyyttä ja kurjuutta, ja olin varma, että kun kuljen tansseihin linja-autolla niin kukaan tyttö ei ole minusta kiinnostunut.  Heti kun olin saanut ajokortin piti myös saada auto.

Auton sain kouluajan kesätienestillä. Koska budjetti oli pieni niin ensimmäinen autoni oli vanha kuplavolkkari.  Auto on merkityksellinen muiden autojeni joukossa, koska eräällä tanssireissulla autooni istui tuleva vaimoni.

Elämässä pitää päästä eteenpäin, siksipä auotoakin piti vaihtaa ajoittain.  Seuraava autoni oli poliisihuutokaupasta ostettu volkkari.  Tarjosin autosta 8 mk (Spede oli tarjonnut TV:ssä autosta 8 mk, siitä malli). Vaikka muita varsinaisia huutajia ei ollut, ovea maalaamassa olleet maalarit havahtuivat huutamiseen, tarjosivat 100 mk.  Lisäsin 150:een ja kuulin toisen maalarin sanovan; jätetään, ilmeiseti poika tarvitsee auton.

Seuraavan autoni - Skoda Octavia- sain palkaksi vaimoni kummitädiltä, kun jaoin 3 kk varhaisjakelun lehtiä hänen sijasta. Tällä autolla teimme nuorenaparina kesälomamatkan vaimoni sukulaisiin Pohjanmaalle.  Kyllähän komiat pohjalaiset katsoivat autoa vähän halveksivasti, mutta onneksi ottivat sentään minut reilusti vastaan.  Skodalla kävin myös tekussa Turussa. Auton tarina loppui Kaarinaan, kun poliisi otti siitä rekisterikilvet pois.

Seuraavien 20 vuoden aikana autoni vaihtuivat usein. Työskentelin 10 vuotta länsikaupan parissa ja 10 vuotta itäkaupan parissa.  Tarvitsin autoa paitsi itse työssä, myös työmatkoihin.  Olinko huono työntekijä vai onko minussa jokin luonnevika, koska minä en ole koskaan saanut työtä kotikaupungistani.  Siihen aikaan lyhin työmatkani oli 66 km yhteen suuntaan.

Alla piti olla kunnon auto ja siksipä vaihdoin autoja noin joka toinen vuosi. Taisivat kaikki olla Peugeot-merkkisiä.  Suurin syy tähän oli rakas appiukkoni, joka aina ajoi Pösöllä, ja joka oli saanut maahantuojalta kunniataulun yli miljoonan kilometrin ajamisesta Pösöllä.

Minulla oli Peugeot kun aloitin Viipurissa. Ns. suomalaiset Viipurin asiantuntijat - siis miehet jotka päivästä toiseen nuokkuivat kaljalasin äärellä ja jahtasivat Viipurin tyttöjä - ilmoittivat minulle heti, ettei Viipuriin kannata tuoda hyvää autoa, kyllä paikallinen väestö sen tuhoaa.  Uskoin heitä ja hankin seuraavaa matkaa varten halvan Datsunin.

Jo menomatkalla kuulin jotain outoa moottorista, mutta venäläiset jotka ovat tottuneet vaikka mihin saivat auton kuntoon. Parin viikon jälkeen lähdin Suomeen viikonloppuvapaalle. Koska olin verovankina, lähdin myöhään illalla, jotta olisin puolelta öin tullissa. Ajettuani 40 km, olin varmaan Säkkijärvellä, auton moottori kolahti ja ympärilläni leijaili harmaa savu. Auto jäi siihen. Mietin, että lähdenkö kävellen kohti Viipuria vai Suomeen, johon oli lyhyempi matka.  Tajusin, etten voinut tulla Suomeen ilman autoa. Tullipapereissa oli autoleima, joten auto oli tuotava Suomeen. Siis kohti Viipuria. Oli täysikuu ja pakkasta yli 20 astetta. Siinä kävellessäni kuulin mielikuvituksessani jo susien ulvontaa, mutta matkan oli jatkuttava. Käveltyäni muutaman kilometrin takaani tuli venäläinen auto.  Ei muuta kuin 50 mk auton valokiilaan ja kyyti Viipuriin oli varma.

Aamulla soitin veljelleni kertoen tapahtuneesta, ja pyysin häntä saapumaan hinaamaan auton Suomeen.  Kun olimme autoni kohdalla huomasimme, että yön aikan vorot olivat käyneet vieden lasinpyyhkijät, etupenkin ja paljon muuta.  Onneksi olivat jättäneet pyörät alle.  Siinä minä istuin kaljakopan päällä käsi sivuikkunasta rätillä tuulilasia pyyhkien hinauksessa. Emme ole koskaan päässeet niin nopeasti Venäjän tullin läpi, kun tullimiehet näkivät meidän karavaanin.

Vaikka Datsun ei ollut minkään arvoinen, niin varkaat veivät myös arvotavaraa - nimittäin tuliaiseni; pullon 60 % kossuvodkaa ja purkin punaista kaviaaria.

Vaimon jälkeen auto on ollut reissumiehen paras kumppani.